Suomenlapinkoiran alkuperästä, luonteesta ja terveydestä:
Suomenlapinkoira on alkukantainen rotu ja perusrakenteeltaan normaali koira, jossa tulee säilyttää elinvoimaisuus ja yleinen hyvä terveys. Suomenlapinkoiran tulee olla älykäs, rohkea, rauhallinen ja oppimishaluinen, ystävällinen ja uskollinen. Lappalaisrotujen jalostuksesta ovat aiemmin vastanneet poromiehet. Heille tärkeintä oli koiran kyky selviytyä työtehtävässään poropaimenena. Koirien tuli kyetä paimentamaan isojakin porotokkia ja joskus jopa puolustamaan niitä susilta, joten koirista täytyi löytyä myös kovuutta tähän tehtävään. Ulkonäkö ei sinänsä ollut oleellinen, mutta monet uskoivat tiettyjen ulkonäköpiirteiden liittyvän hyviin käyttöominaisuuksiin. Pohjoisen ankarat olot sekä rasittava työ asettivat tiettyjä vaatimuksia koirien fyysisille ominaisuuksille, koska vain rakenteeltaan kestävät koirat selvisivät työssä. Koirien karvapeite tuli olla riittävän suojaava kylmyyttä, kosteutta sekä sääskiä vastaan. Rotumääritelmä on pidetty jokseenkin väljänä. Rotu on säilynyt monimuotoisena, vaikka tyyppi onkin yhtenäistynyt niin, että koirayksilöt useimmiten tunnistaa samaan rotuun kuuluvaksi.
Suomenlapinkoiran kennelhistoria on nuori, mutta porotyössä käytetyn koiran historia on ikivanha. Saamelaiset ovat jo vuosisatojen ajan käyttäneet koiria porojen paimennukseen ja vartiointiin Fennoskandian ja Venäjän pohjoisosissa. Saamelaiskulttuuria käsittelevissä kirjoituksissa perinteinen lappalainen koira mainitaan yleensä paimentavana koirana. Suomenlapinkoiralla on taipumus vahtia reviiriään ja ilmoittaa haukunnallaan vieraiden tulosta. Tämä pohjautuu rodun alkuperäiseen käyttötarkoitukseen porotokan ja kodan vahtina. Lapinkoira myös haukkuu herkästi leikkiessään ja kiihtyessään. Luonteen ihanneprofiileihin vaikuttaa eniten se, pidetäänkö ihanteena työkoiraa vai seurakoiramaisempaa luonnetta. Työkoiraksi soveltuva koira toimii yleensä seurakoiranakin, mutta seurakoiralle sopivat luonneominaisuudet eivät välttämättä sovi työkoiralle.
Suomenlapinkoira on nykyään yleinen perhe- ja seurakoira, joka soveltuu hyvin moneen eri harrastukseen. Suosituimpia harrastusmuotoja ovat nykypäivinä näyttelyt, agility sekä rally-toko. Jonkin verran harrastajia on myös koiratanssin, nose workin sekä tottelevaisuuskokeiden parissa. Palveluskoiralajeissa koekäyntejä on enää harvakseltaan, mutta harrastajia näidenkin lajien parissa on; erityisesti haku ja jälki ovat suosittuja. Lisäksi useita suomenlapinkoiria on pelastuskoirina tai pelastuskoiraoppilaina. Viime vuosina paimennus on lisännyt suosiotaan ja esimerkiksi perinteisen lammaspaimennuksen taipumustesteissä ja kokeissa on käynyt jo kymmeniä suomenlapinkoiria. Perinteisessä lammaspaimennuksessa on rodussa toistaiseksi pari paimennusvaliota. Poropaimennuskokeissa ja -taipumustesteissä koiria käy myös, mutta rajallinen määrä paikkoja´rajoittaa testattavien koirien määrää.
Suomenlapinkoiran, lapinporokoiran ja ruotsinlapinkoiran juuret poronpaimentajina ovat pitkälti yhteiset; suomenlapinkoira erotettiin lapinporokoirasta 1960-luvun lopulla ja ruotsinlapinkoira virallistettiin jo 1940-luvulla. Suomen Kennelklubi hyväksyi lapinpaimenkoiran ensimmäiset rotumerkit vuonna 1945. Nimi muutettiin lapinkoiraksi vuonna 1967. Rodun tyyppi ja rotukuva alkoivat selkiytyä 1970-luvulla ja rotumääritelmää on täsmennetty useita kertoja. Rodun nimi muutettiin edelleen suomenlapinkoiraksi vuonna 1993. Suomenlapinkoiran ensimmäinen rotumääritelmä on vuodelta 1945, jolloin suomenlapinkoirat olivat nykykäsityksen mukaan suuria, kapea- ja pitkäpäisiä ja vaihtelevakarvaisia. Rotunimi oli tuolloin lapinpaimenkoira. Rodun kanta muodostui alun perin muutamasta Lapista tuodusta koirasta; mukaan sekoitettiin myöhemmin aitoja porokoiria, osin sellaisia joista tuli joko lapinporokoiran tai suomenlapinkoiran kantakoiria. Valtaosa näistä lapinpaimenkoirista oli kennelnimettömiä. Tärkein rotua kasvattanut kennel oli Kukonharjun kennel. Merkittävimpinä 1970-luvun kasvattajina ja rodun nykykannan luojina voidaan pitää Peski-, Poromiehen-, Lecibsin- ja Äijänsuon-kenneleitä, sekä ivalolaisia Inkeri ja Jakke Aarnipuroa. Lapinpaimenkoiran nimi muutettiin vuonna 1967 lapinkoiraksi ja vuonna 1971 lapinkoiran rekisteri avattiin pitkäkarvaiselle porokoiralle. Näin alkoi uusi vaihe lapinkoiran kasvatuksessa. Lapista löydettiin 1970-luvulla suhteellisen voimakasluustoisia, lyhyt- ja leveäpäisiä koiria, joiden karvapeite oli pystyä ja karkeaa. Tämä Lapista tuotu uusi lapinkoira-aines ymmärrettiin oikeaksi tyypiksi. Rodun tyyppi ja rotukuva alkoivat selkiytyä ja uusi rotumääritelmä vahvistettiin vuonna 1975. Koko pieneni ja on pienentynyt sen jälkeen vielä lisää. Nykyinen rotumääritelmä on hyväksytty vuonna 2016. Suomenlapinkoirien rekisteri on edelleen avoin ja pohjoisen työkoirakannasta polveutuvia koiria voidaan edelleen ottaa rekisteriin, kunhan ne täyttävät tietyt rotuunottokriteerit.
Kaikki värit ovat sallittuja, kuitenkin päävärin on oltava hallitseva. Tavallisimmat värit ovat musta ja parkinruskea joko merkein tai ilman, riistanvärinen, domino, soopeli ja kermanvärinen. Yleisväristä poikkeavaa väriä voi esiintyä päässä, kaulassa, rinnassa, rungon alaosassa, raajoissa ja hännässä. Ihannekorkeus on uroksilla 49 cm (46–52 cm) ja nartuilla 44 cm (41–47 cm). Tyyppi on kokoa tärkeämpi; rodussa on runsaasti kokovaihtelua.Se on olemukseltaan keskivahva, mutta vahvuudesta huolimatta se ei saa olla raskasrunkoinen, vaan sen pitää olla kyvykäs liikkumaan kestävästi, kevyesti ja ketterästi. Sillä tulee lisäksi olla tarpeeksi raajakorkeutta niin, että se pystyy työskentelemään vaivatta myös syvässä hangessa. Karvaa ei koskaan saa olla niin paljon, että se haittaisi työskentelyä alkuperäisessä työssä. Turkinlaadun tulee olla karkeaa ja peitinkarvan tiheää, ettei se kastu helposti eikä siihen tartu lumi. Pohjavillaa tulee olla riittävästi, että koira tarkenee kovillakin pakkasilla.
Suomenlapinkoirasta on tullut suosittu seura- ja harrastuskoira. Porojen paimennustyökäyttö on vaihtunut mm. tokoon, rally-tokoon, agilityyn ja paimennusharrastukseen. Lapinkoirilla on ollut palveluskoiraoikeudet vuodesta 1997.
Nykyisen (2025-2029) Pevisan mukaan vaaditaan, että suomenlapinkoiran silmät tulee tutkia ennen astutusta. Silmätarkastustulos ei saa olla 24 kuukautta vanhempi koiran astutushetkellä. Tutkimustulos ei vaikuta rekisteröintiin. Pentueen vanhempien lonkkanivelet tulee kuvata ja röntgenkuvat olla lausuttuna Kennelliitossa ennen astutusta. Raja-arvona on lonkkaniveldysplasian aste C. Tuloksen C saanut koira on paritettava tuloksen A saaneen koiran kanssa, tai vaihtoehtoisesti yhdistelmän lonkkaindeksien keskiarvon tulee olla vähintään 101. Pentueen vanhempien kyynärnivelet tulee kuvata ja röntgenkuvat olla lausuttuna Kennelliitossa ennen astutusta, ei raja-arvoa. Lisäksi koiran tulee astutushetkellä olla vähintään 22 kk ikäinen ja sillä on jälkeläismäärää koskeva rajoitus.
Suomenlapinkoirilla esiintyviä sairauksia ja vikoja ovat PRA eli etenevä verkkokalvon surkastuma, perinnöllinen harmaakaihi (ent. hereditäärinen katarakta) eli HC, verkkokalvon kehityshäiriö (retinal dysplasia, RD), PHTVL/PHPV (persistent hyperplastic tunica vasculosa lentis/persistent hyperplastic primary vitreous, PPM (persistent pupillary membranes), ylimääräisiä ripsiä (distichiasis ja ektooppinen cilia), glaukooma eli silmänpainetauti, lonkkanivelen kasvuhäiriöt, epilepsia (kaatumatauti), kilpirauhasen vajaatoiminta, Addisonin tauti, sokeritauti eli diabetes, allergiat/atopiat, Cushingin tauti, Pompen tauti, degeneratiivinen myelopatia (DM), osteogenesis imperfekta (OI), immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA), kyynärnivelen kasvuhäiriöt (elbow dysplasia, ED), spondyloosi, välimuotoinen lanne-ristinikama (lumbosacral transitional vertebra, LTV), nikamaepämuodostumat (vertebral anomaly, VA), olkanivelen osteokondroosi (OC), patellaluksaatio, häntämutkat, napatyrä, nivustyrä, purentaviat ja hammaspuutokset,
Suomen Lapinkoirayhdistys perustettiin vuonna 1970. Yhdistys kuului vuoteen 1980 asti Suomen Seurakoirajärjestön alaisuuteen ja vuodesta 1980 rotua harrastavana yhdistyksenä Suomen Pystykorvajärjestöön. Vuonna 1993 yhdistyksen nimi muuttui Lappalaiskoirat ry:ksi.
Loppuun lyhyesti valtalinjan ja paimensukuisen linjan eroista. Ensinnäkin suomenlapinkoira ei ole jakautunut työlinjaan ja näyttelylinjaan. Paimensukuisten seurassa on päätetty, että vain tietyt koirat hyväksytään kantakoiriksi ja pelkästään näistä kantakoirista periytyviä koiria kutsutaan paimensukuisiksi. Seura on perustettu, koska rodun harrastajien kesken tuli kiistaa lapinkoiran rotutyypistä. Paimensukuiset lapinkoirat polveutuvat 24:stä kantakoirasta ja tätä linjaa kasvatetaan suomenlapinkoirarekisterin sisällä omana alahaaranaan. Valtalinjan koirien sukutauluissa on nämä samat kantakoirat ja muutama muu, kuten Kalikkakaula, Fredi ja Runne. Salme Mujunen kertoo vanhoista (1980-luvun) erimielisyyksistä sekä linjajaosta rotuesittelyssään täällä. Isä- ja emälinjoihin voi tutustua PLS:n sivuilla täällä.
Vuosina 2014–2022 rekisteröintimäärät ovat vakiintuneet noin 1300 yksilöön. Kymmenen suosituimman rodun joukossa suomenlapinkoira on ollut vuodesta 1999 lähtien.
Suomenlapinkoira on alkukantainen rotu ja perusrakenteeltaan normaali koira, jossa tulee säilyttää elinvoimaisuus ja yleinen hyvä terveys. Suomenlapinkoiran tulee olla älykäs, rohkea, rauhallinen ja oppimishaluinen, ystävällinen ja uskollinen. Lappalaisrotujen jalostuksesta ovat aiemmin vastanneet poromiehet. Heille tärkeintä oli koiran kyky selviytyä työtehtävässään poropaimenena. Koirien tuli kyetä paimentamaan isojakin porotokkia ja joskus jopa puolustamaan niitä susilta, joten koirista täytyi löytyä myös kovuutta tähän tehtävään. Ulkonäkö ei sinänsä ollut oleellinen, mutta monet uskoivat tiettyjen ulkonäköpiirteiden liittyvän hyviin käyttöominaisuuksiin. Pohjoisen ankarat olot sekä rasittava työ asettivat tiettyjä vaatimuksia koirien fyysisille ominaisuuksille, koska vain rakenteeltaan kestävät koirat selvisivät työssä. Koirien karvapeite tuli olla riittävän suojaava kylmyyttä, kosteutta sekä sääskiä vastaan. Rotumääritelmä on pidetty jokseenkin väljänä. Rotu on säilynyt monimuotoisena, vaikka tyyppi onkin yhtenäistynyt niin, että koirayksilöt useimmiten tunnistaa samaan rotuun kuuluvaksi.
Suomenlapinkoiran kennelhistoria on nuori, mutta porotyössä käytetyn koiran historia on ikivanha. Saamelaiset ovat jo vuosisatojen ajan käyttäneet koiria porojen paimennukseen ja vartiointiin Fennoskandian ja Venäjän pohjoisosissa. Saamelaiskulttuuria käsittelevissä kirjoituksissa perinteinen lappalainen koira mainitaan yleensä paimentavana koirana. Suomenlapinkoiralla on taipumus vahtia reviiriään ja ilmoittaa haukunnallaan vieraiden tulosta. Tämä pohjautuu rodun alkuperäiseen käyttötarkoitukseen porotokan ja kodan vahtina. Lapinkoira myös haukkuu herkästi leikkiessään ja kiihtyessään. Luonteen ihanneprofiileihin vaikuttaa eniten se, pidetäänkö ihanteena työkoiraa vai seurakoiramaisempaa luonnetta. Työkoiraksi soveltuva koira toimii yleensä seurakoiranakin, mutta seurakoiralle sopivat luonneominaisuudet eivät välttämättä sovi työkoiralle.
Suomenlapinkoira on nykyään yleinen perhe- ja seurakoira, joka soveltuu hyvin moneen eri harrastukseen. Suosituimpia harrastusmuotoja ovat nykypäivinä näyttelyt, agility sekä rally-toko. Jonkin verran harrastajia on myös koiratanssin, nose workin sekä tottelevaisuuskokeiden parissa. Palveluskoiralajeissa koekäyntejä on enää harvakseltaan, mutta harrastajia näidenkin lajien parissa on; erityisesti haku ja jälki ovat suosittuja. Lisäksi useita suomenlapinkoiria on pelastuskoirina tai pelastuskoiraoppilaina. Viime vuosina paimennus on lisännyt suosiotaan ja esimerkiksi perinteisen lammaspaimennuksen taipumustesteissä ja kokeissa on käynyt jo kymmeniä suomenlapinkoiria. Perinteisessä lammaspaimennuksessa on rodussa toistaiseksi pari paimennusvaliota. Poropaimennuskokeissa ja -taipumustesteissä koiria käy myös, mutta rajallinen määrä paikkoja´rajoittaa testattavien koirien määrää.
Suomenlapinkoiran, lapinporokoiran ja ruotsinlapinkoiran juuret poronpaimentajina ovat pitkälti yhteiset; suomenlapinkoira erotettiin lapinporokoirasta 1960-luvun lopulla ja ruotsinlapinkoira virallistettiin jo 1940-luvulla. Suomen Kennelklubi hyväksyi lapinpaimenkoiran ensimmäiset rotumerkit vuonna 1945. Nimi muutettiin lapinkoiraksi vuonna 1967. Rodun tyyppi ja rotukuva alkoivat selkiytyä 1970-luvulla ja rotumääritelmää on täsmennetty useita kertoja. Rodun nimi muutettiin edelleen suomenlapinkoiraksi vuonna 1993. Suomenlapinkoiran ensimmäinen rotumääritelmä on vuodelta 1945, jolloin suomenlapinkoirat olivat nykykäsityksen mukaan suuria, kapea- ja pitkäpäisiä ja vaihtelevakarvaisia. Rotunimi oli tuolloin lapinpaimenkoira. Rodun kanta muodostui alun perin muutamasta Lapista tuodusta koirasta; mukaan sekoitettiin myöhemmin aitoja porokoiria, osin sellaisia joista tuli joko lapinporokoiran tai suomenlapinkoiran kantakoiria. Valtaosa näistä lapinpaimenkoirista oli kennelnimettömiä. Tärkein rotua kasvattanut kennel oli Kukonharjun kennel. Merkittävimpinä 1970-luvun kasvattajina ja rodun nykykannan luojina voidaan pitää Peski-, Poromiehen-, Lecibsin- ja Äijänsuon-kenneleitä, sekä ivalolaisia Inkeri ja Jakke Aarnipuroa. Lapinpaimenkoiran nimi muutettiin vuonna 1967 lapinkoiraksi ja vuonna 1971 lapinkoiran rekisteri avattiin pitkäkarvaiselle porokoiralle. Näin alkoi uusi vaihe lapinkoiran kasvatuksessa. Lapista löydettiin 1970-luvulla suhteellisen voimakasluustoisia, lyhyt- ja leveäpäisiä koiria, joiden karvapeite oli pystyä ja karkeaa. Tämä Lapista tuotu uusi lapinkoira-aines ymmärrettiin oikeaksi tyypiksi. Rodun tyyppi ja rotukuva alkoivat selkiytyä ja uusi rotumääritelmä vahvistettiin vuonna 1975. Koko pieneni ja on pienentynyt sen jälkeen vielä lisää. Nykyinen rotumääritelmä on hyväksytty vuonna 2016. Suomenlapinkoirien rekisteri on edelleen avoin ja pohjoisen työkoirakannasta polveutuvia koiria voidaan edelleen ottaa rekisteriin, kunhan ne täyttävät tietyt rotuunottokriteerit.
Kaikki värit ovat sallittuja, kuitenkin päävärin on oltava hallitseva. Tavallisimmat värit ovat musta ja parkinruskea joko merkein tai ilman, riistanvärinen, domino, soopeli ja kermanvärinen. Yleisväristä poikkeavaa väriä voi esiintyä päässä, kaulassa, rinnassa, rungon alaosassa, raajoissa ja hännässä. Ihannekorkeus on uroksilla 49 cm (46–52 cm) ja nartuilla 44 cm (41–47 cm). Tyyppi on kokoa tärkeämpi; rodussa on runsaasti kokovaihtelua.Se on olemukseltaan keskivahva, mutta vahvuudesta huolimatta se ei saa olla raskasrunkoinen, vaan sen pitää olla kyvykäs liikkumaan kestävästi, kevyesti ja ketterästi. Sillä tulee lisäksi olla tarpeeksi raajakorkeutta niin, että se pystyy työskentelemään vaivatta myös syvässä hangessa. Karvaa ei koskaan saa olla niin paljon, että se haittaisi työskentelyä alkuperäisessä työssä. Turkinlaadun tulee olla karkeaa ja peitinkarvan tiheää, ettei se kastu helposti eikä siihen tartu lumi. Pohjavillaa tulee olla riittävästi, että koira tarkenee kovillakin pakkasilla.
Suomenlapinkoirasta on tullut suosittu seura- ja harrastuskoira. Porojen paimennustyökäyttö on vaihtunut mm. tokoon, rally-tokoon, agilityyn ja paimennusharrastukseen. Lapinkoirilla on ollut palveluskoiraoikeudet vuodesta 1997.
Nykyisen (2025-2029) Pevisan mukaan vaaditaan, että suomenlapinkoiran silmät tulee tutkia ennen astutusta. Silmätarkastustulos ei saa olla 24 kuukautta vanhempi koiran astutushetkellä. Tutkimustulos ei vaikuta rekisteröintiin. Pentueen vanhempien lonkkanivelet tulee kuvata ja röntgenkuvat olla lausuttuna Kennelliitossa ennen astutusta. Raja-arvona on lonkkaniveldysplasian aste C. Tuloksen C saanut koira on paritettava tuloksen A saaneen koiran kanssa, tai vaihtoehtoisesti yhdistelmän lonkkaindeksien keskiarvon tulee olla vähintään 101. Pentueen vanhempien kyynärnivelet tulee kuvata ja röntgenkuvat olla lausuttuna Kennelliitossa ennen astutusta, ei raja-arvoa. Lisäksi koiran tulee astutushetkellä olla vähintään 22 kk ikäinen ja sillä on jälkeläismäärää koskeva rajoitus.
Suomenlapinkoirilla esiintyviä sairauksia ja vikoja ovat PRA eli etenevä verkkokalvon surkastuma, perinnöllinen harmaakaihi (ent. hereditäärinen katarakta) eli HC, verkkokalvon kehityshäiriö (retinal dysplasia, RD), PHTVL/PHPV (persistent hyperplastic tunica vasculosa lentis/persistent hyperplastic primary vitreous, PPM (persistent pupillary membranes), ylimääräisiä ripsiä (distichiasis ja ektooppinen cilia), glaukooma eli silmänpainetauti, lonkkanivelen kasvuhäiriöt, epilepsia (kaatumatauti), kilpirauhasen vajaatoiminta, Addisonin tauti, sokeritauti eli diabetes, allergiat/atopiat, Cushingin tauti, Pompen tauti, degeneratiivinen myelopatia (DM), osteogenesis imperfekta (OI), immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA), kyynärnivelen kasvuhäiriöt (elbow dysplasia, ED), spondyloosi, välimuotoinen lanne-ristinikama (lumbosacral transitional vertebra, LTV), nikamaepämuodostumat (vertebral anomaly, VA), olkanivelen osteokondroosi (OC), patellaluksaatio, häntämutkat, napatyrä, nivustyrä, purentaviat ja hammaspuutokset,
Suomen Lapinkoirayhdistys perustettiin vuonna 1970. Yhdistys kuului vuoteen 1980 asti Suomen Seurakoirajärjestön alaisuuteen ja vuodesta 1980 rotua harrastavana yhdistyksenä Suomen Pystykorvajärjestöön. Vuonna 1993 yhdistyksen nimi muuttui Lappalaiskoirat ry:ksi.
Loppuun lyhyesti valtalinjan ja paimensukuisen linjan eroista. Ensinnäkin suomenlapinkoira ei ole jakautunut työlinjaan ja näyttelylinjaan. Paimensukuisten seurassa on päätetty, että vain tietyt koirat hyväksytään kantakoiriksi ja pelkästään näistä kantakoirista periytyviä koiria kutsutaan paimensukuisiksi. Seura on perustettu, koska rodun harrastajien kesken tuli kiistaa lapinkoiran rotutyypistä. Paimensukuiset lapinkoirat polveutuvat 24:stä kantakoirasta ja tätä linjaa kasvatetaan suomenlapinkoirarekisterin sisällä omana alahaaranaan. Valtalinjan koirien sukutauluissa on nämä samat kantakoirat ja muutama muu, kuten Kalikkakaula, Fredi ja Runne. Salme Mujunen kertoo vanhoista (1980-luvun) erimielisyyksistä sekä linjajaosta rotuesittelyssään täällä. Isä- ja emälinjoihin voi tutustua PLS:n sivuilla täällä.
Vuosina 2014–2022 rekisteröintimäärät ovat vakiintuneet noin 1300 yksilöön. Kymmenen suosituimman rodun joukossa suomenlapinkoira on ollut vuodesta 1999 lähtien.